Kirjallisissa teoksissa käytetään yleisesti kahta päätyyppiä: suora karakterisointi ja epäsuora karakterisointi. Tekijä käyttää suoraa karakterisointia teoksen kerronnassa ja sisältää kuvauksia ja kommentteja, jotka kuvaavat suoraan hahmon luonnetta ja ulkonäköä. Sitä vastoin epäsuora karakterisointi tapahtuu kertomuksen ulkopuolella ja sisältää yleensä vuoropuhelun, muiden kommentit hahmosta, hahmon toiminnasta ja hänen ajatuksistaan. Molemmat tällaiset karakterisoinnit ovat yhtä tärkeitä, koska kirjailija voi käyttää niitä eri tavoin ja eri tehosteisiin.
Riippumatta siitä, minkä tyyppisiä karakterisointeja kirjailija käyttää, tarinan hahmon kehittämisprosessi on varsin tärkeä. Karakterisointi on yleensä prosessi, jossa eri elementtejä käytetään antamaan lukijoille tietoa tarinan hahmoista. Niiden avulla lukija voi kiinnittyä enemmän tiettyihin hahmoihin ja ymmärtää paremmin näiden hahmojen välisiä suhteita.
Yksi tärkeimmistä karakterisointityypeistä on suora karakterisointi. Tämä on kirjailijan suorien kuvausten ja kommenttien käyttö teoksen kertomuksessa, jotka tarjoavat lukijoille tietoa hahmosta. Kirjoittaja voi käyttää tämän tyyppistä luonnehdintaa kirjoittamalla jotain esimerkiksi: “Hän oli karkea ihmisen peto, jonka ulkonäkö oli yhtä villi kuin hänen raastava äänensä”. Tämä antaa lukijalle suoraa tietoa hahmosta ja vaatii lukijalta vain vähän tulkintaa.
Sitä vastoin epäsuora karakterisointi on hieman monimutkaisempi karakterisointimuoto. Epäsuora luonnehdinta tapahtuu vuoropuhelun sisällä kuvaamalla hahmon toimia ja muiden reaktioita hahmoon, jotta lukijat saavat käsityksen siitä, keitä hahmoja tarinassa on. Suoraan karakterisointiin voi kuulua esimerkiksi “Hän oli töykeä mies”, kun taas epäsuorassa luonnehdinnassa voitaisiin käyttää kuvauksia epäkohteliaisuuksista, kuten “Hän istui äkillisesti ja haukkui ruokatilauksensa” sanoakseen saman asian tehokkaasti.
Molemmat tämän tyyppiset karakterisoinnit ovat yhtä tärkeitä, ja kirjailijan tulisi käyttää niitä yhdessä, jotta lukijat ymmärtäisivät paremmin hahmoja. Suora karakterisointi on yksinkertaista ja ytimekästä, mutta sen liiallinen käyttö voi olla huonoa merkitystä ja tuntua keinotekoiselta tai tylsältä. Tämä johtuu ajatuksesta “näyttää” eikä “kertoa” toiminnoista ja hahmoista. Vaikka kirjailijan voi olla helppo sanoa yksinkertaisesti ”Hän oli kekseliäs nainen”, lukijan on usein palkitsevampaa nähdä osoitus tästä kekseliäisyydestä ja ymmärtää, että hahmo on kekseliäs.