Keskustelu on enemmän kuin satunnaista keskustelua tai sanallista ajatustenvaihtoa; se edustaa laajennettua ja muodollista ajatuksen ilmaisua tietystä aiheesta. Monet nykyaikaiset lähestymistavat diskurssitutkimukseen perustuvat useimmiten humanistisiin tieteisiin, erityisesti kielitieteeseen, viestintäopintoihin, kirjallisuuteen ja filosofiaan, sekä ihmiskuntaan perustuviin tieteenaloihin, kuten antropologiaan, sosiologiaan ja neurotieteeseen. Jokaisella tieteenalalla on oma määritelmänsä ja tulkintansa diskurssista aiheen kontekstissa. Monilla tieteenaloilla – kuten kielitieteellä – on useita ja usein ristiriitaisia teorioita. Tehokkaimmat lähestymistavat diskurssitutkimukseen ovat siis tietyn kurinalaisuuden puitteissa.
17 -luvun renessanssin Euroopassa diskurssia pidettiin oppittuna keskusteluna – kirjallisena tai puhutuna – tärkeästä aiheesta, erityisesti sellaisella, jolla oli poliittisia, uskonnollisia, kirjallisia tai filosofisia vaikutuksia. Tuolloin keskustelun eri lähestymistavoissa painotettiin ajankohtaista sisältöä. Itse asiassa termi “diskurssi” oli pohjimmiltaan synonyymi “väitöskirjalle” tai “tutkielmalle”. Keskustelun tutkimiseksi tutkittiin puheessa tai traktaatissa esitettyjä argumentteja ja ajatuksia. Tämä lähestymistapa diskurssin tutkimukseen ei ole kaukana arkaaisesta, vaan se on elossa ja hyvin monilla tieteenaloilla, erityisesti kirjallisuudessa, filosofiassa ja poliittisissa tutkimuksissa.
Varhaiset kielitieteilijät julistivat diskurssin yksinkertaisesti lauseen pituiseksi kieleksi, mutta monet nykyaikaiset kielitieteilijät käyttävät diskurssianalyysiä tutkiakseen systemaattisesti diskurssin muotoja ja toimintoja. Näillä kielialueilla on diskurssianalyytikon mukaan tunnistettavia hallitsevia säännönmukaisuuksia tai kuvioita, jotka ovat erillisiä sormenjäljet. Puheanalyysin lähestymistavat voivat sisältää erilaisia kielellisiä käyttäytymismalleja, kuten lauserakennetta, sanavalintaa ja ääntämismalleja, tai sellaisia asioita kuin puhetapaamiset ja semanttiset yhdistämisstrategiat. Myös kielitiede on kehittynyt suuremmaksi ja monipuolisemmaksi tieteenalaksi; vuorovaikutteinen sosiolingvistiikka – joka muun muassa pyrkii ymmärtämään monikulttuurista kontekstualisointia – on vain yksi haaroista, jotka tutkivat diskurssin lähestymistapoja.
Yhteiskuntatieteiden alueella diskurssia pidetään yleensä sosiaalisena käytännönä, joka erottuu sen tarkoituksesta. Lisäksi diskurssi ei ole vain puhuttu tai kirjoitettu asia, vaan se edellyttää sekä puhujaa että kuulijaa, jotka ovat tietyssä mielessä esineitä. Tässä mielessä diskurssilla ei ole vain kohdetta, vaan se on myös suunnattu toiseen kohteeseen tai toiseen kohteeseen. Keskustelun muoto voi olla melkein mitä tahansa puhuttua tai kirjoitettua, mukaan lukien runous ja proosa. Keskusteluun voi kuulua poliittinen puhe, runo, essee tai jopa hautausmaa.
Yksi 1960 -luvulla kehitetyistä diskurssianalyysin lähestymistavoista on puheteoriteoria. Puheteoriateoriansa ytimessä oletetaan, että kun kirjoittaja tai puhuja osallistuu keskusteluun, hän tekee jotain muuta kuin vain käyttää sanoja merkityksen välittämiseen. Tämä ”tekeminen” ei ole niin yksinkertaista kuin kynän asettaminen paperille tai äänien ja eleiden tekeminen.
Puheteoriateoria koskee toiminta-reaktiodynamiikan luomista puhujan/kirjoittajan ja kuuntelijan/lukijan välille. Esimerkiksi oletetaan, että tehokkaalla puhutulla diskurssilla on mitattava voima, jolla on välitön vaikutus kuuntelijaan. Lauseet puheteorian mukaan tekevät enemmän kuin sanovat asioita – he tekevät asioita.