Finanssipolitiikka on makrotalouspolitiikan keskeinen väline, ja se koostuu valtion menoista ja veropolitiikasta. Kun julkiset menot tavaroista ja palveluista lisääntyvät tai verotulojen kerääminen vähenee, sitä kutsutaan ekspansiiviseksi tai heijastusvaikeudeksi. Korkeampia veroja tai pienempiä valtion menoja kutsutaan supistumispolitiikaksi. Finanssipolitiikan vaikutukset voivat olla tuloneutraaleja, mikä tarkoittaa, että kaikki menojen muutokset tasapainotetaan vastaavalla ja päinvastaisella muutoksella tulojen keräämisessä. Jopa tulojen suhteen neutraalilla finanssipolitiikalla, hallituksella on kuitenkin tehokas työkalu vaikuttaa sekä yksilöihin että yrityksiin tekemiensä menojen tai veropolitiikan muutosten mukaan.
Laajentumispolitiikka voi johtaa julkisen talouden alijäämään, vaikkakaan ei aina. Jos talous on varsin terve menojen kasvaessa, budjetin ylijäämä pienenee, mutta ei välttämättä eliminoitu. Supistuva politiikka voi johtaa talousarvion ylijäämään, varsinkin jos talousarvio on jo tasapainossa. Vaikutus julkisen talouden alijäämään riippuu kummassakin tapauksessa alkuperäisestä talousarviosta sekä finanssipolitiikan muutoksen laajuudesta ja suunnasta.
Kun hallitus lisää menojaan muuttamatta veropolitiikkaa, kokonaiskysyntä siirtyy ylöspäin. Tämä on ekspansiivinen politiikka, joka johtaa korkeampaan bruttokansantuotteeseen (BKT) ja korkeampaan työllisyyteen ja tuotantoon niillä talouden aloilla, joilla hallitus käyttää rahaa. Yleensä tärkeimmät vastaanottajat ovat puolustusteollisuus ja siihen liittyvät toimittajat. Finanssipolitiikalla on myös muita heikentäviä vaikutuksia, kun näiden alojen työntekijät käyttävät enemmän, mikä lisää myyntiä ja palkkaamista kaikilla talouden aloilla.
Jos hallitus alentaa veroja pitäen menonsa vakiona, joko kokonaiskysyntä tai tarjonta muuttuu sen mukaan, minkä tyyppisiä veroja on alennettu. Jos palkka- ja yksilöverotusta alennetaan, kuluttajilla on enemmän tuloja kaikenlaisiin tavaroihin ja palveluihin, mikä lisää kokonaiskysyntää. Jos yhtiöveroprosentteja alennetaan, yritykset todennäköisesti laajenevat ja palkkaavat lisää työntekijöitä, mikä laajentaa kokonaistarjontaa, kun tavaroita tuotetaan enemmän. Kun nämä työntekijät lisäävät omaa tavaroiden ja palvelujen kulutustaan, myös kokonaiskysyntä kasvaa, mikä johtaa sekä BKT: n että hintojen nousuun.
Jos talous on taantumassa, finanssipolitiikan ekspansiiviset vaikutukset voivat saada työttömät takaisin töihin ilman, että niillä on juurikaan vaikutusta korkoihin tai inflaatioon. Jos talous on vahva tai työttömyys on alhainen, julkisten menojen lisääntyminen voi kuitenkin aiheuttaa talouden ylikuumenemisen, rasittaa tuotantokapasiteettia tai saada palkat nousemaan täyttämään avoimia työpaikkoja, mikä voi johtaa inflaatioon ja korkojen nousuun. Tätä kutsutaan syrjäytymiseksi, jossa julkiset menot pakottavat yksityiset menot ja investoinnit korkeampien hintojen ja korkojen vuoksi. Inflaatiotaloudessa hallitus yrittää usein käyttää finanssipolitiikkaa hintojen alentamiseen, leikkaamalla omia menojaan tai nostamalla verokantoja.
Finanssipolitiikkaa voidaan hienosäätää kohdistamalla se tiettyihin yrityksiin, yksilöihin tai käyttäytymiseen. Esimerkiksi asuntomarkkinoiden elvyttämiseksi hallitus voi päättää antaa suuria verovähennyksiä asunnon ostajille. Maatalouden investointien lisäämiseksi viljelijöiden ja maatalousyritysten alhaisten verokantojen käyttöönotolla on myönteinen vaikutus. Sitä vastoin hallitukset voivat verottaa ei -toivottua käyttäytymistä, kuten korkeampia verokantoja tietyille yrityksille tai tavaroille, kuten savukkeille tai alkoholille.
Toinen finanssipolitiikan vaikutuksista on kokonaiskysynnän koostumus. BKT koostuu julkisista menoista, yritysten menoista, yksilöllisestä kulutuksesta ja nettoviennistä. Finanssipolitiikka, joka lisää menoja, voi johtaa siihen, että julkiset menot ovat suurempi prosenttiosuus suhteessa BKT: hen. Veropolitiikan kohdennetut muutokset johtavat siihen, että yritysten tai yksittäisten menojen osuus tuotoksesta muuttuu.
Yksi finanssipolitiikan vaikutusten keskeinen ongelma on viive politiikan muutosten täytäntöönpanosta siihen asti, kun yksilöt tai yritykset muuttavat käyttäytymistään, ja toissijainen viive siihen saakka, kun käyttäytymismuutokset vaikuttavat talouteen. Jos politiikan muutosten uskotaan olevan lyhytaikaisia, yritykset tai yksilöt eivät voi muuttua. Erityisten verovähennysten tapauksessa sekä ihmiset että yritykset pyrkivät kuitenkin välittömästi käyttämään hyväkseen väliaikaista muutosta.