Kirjastotieteen lait ovat joukko sääntöjä, jotka määrittelevät, miten kirjastojärjestelmän tulisi tarjota palvelujaan ihmisille. Ne ovat myös epäsuorasti ohjeita kaikille kirjaston käyttäjille siitä, kuinka kunnioittaa kirjoja ja muita käyttäjiä kirjastoympäristössä. Vuonna 1931 kirjastotieteen isänä tunnettu Shiyali Ramamrita Ranganathan julkaisi kirjan nimeltä ”Viisi kirjastotieteen lakia”, jonka sisällöstä on tullut laajalti hyväksytty kirjastotieteen perusperiaatteiksi. Nämä viisi lakia voidaan tiivistää viiteen lausuntoon, joista kaksi ensimmäistä ovat “Kirjat ovat käyttökelpoisia” ja “Jokainen lukija oman kirjansa”. Kolme viimeistä väitettä ovat ”Jokainen kirja lukijansa”, “Säästä käyttäjän aikaa” ja “Kirjasto on kasvava organismi”.
Ensimmäinen laki “Kirjat ovat käyttökelpoisia” sanoo, että kirjastot ovat ensisijaisesti tarkoitettu ihmisten pääsylle kirjoihin, ja kirjojen suojaaminen ja säilyttäminen on vain toissijaista. On havaittu, että kirjastot pitävät kirjoja usein loitolla estääkseen niiden vahingoittumisen tai varastamisen niin pitkälle, että ne ovat lähes saavuttamattomissa. Kirjat on kuitenkin tarkoitettu luettavaksi, jotta ihmiset voivat saada tietoa ja arvostusta kirjallisuudesta. Tämän lain mukaan kirjastojen tulisi sijaita “saavutettavissa” -paikoissa, niillä olisi oltava asianmukaiset aukioloajat ja lainauspolitiikka, ja niiden palveluksessa olisi oltava ammattitaitoinen henkilökunta.
Kirjastotieteen toista ja kolmatta lakia, “Jokainen lukija hänen kirjansa” ja “Jokainen kirja sen lukija”, käytetään usein toisistaan riippuvaisesti. Toisessa laissa selitetään, että jokaisella kirjaston käyttäjällä on oikeus saada ja vastaanottaa mikä tahansa kirja tai tieto makunsa ja tarpeensa perusteella. Kolmas laki sen sijaan toteaa, että jokainen kirjaston kirja on arvokas ja hyödyllinen, vaikka vain yksi henkilö tarvitsisi sitä. Yleensä nämä kirjastotieteen lait estävät kaikenlaisen syrjinnän lukijoita ja kirjoja kohtaan ja edellyttävät, että kokoelmaan sisällytetään kaikenlaisia kirjallisuuden tyylilajeja, viitteitä ja muita lähteitä tai tietoja. Laki suosittelee myös, että kirjastoilla on osaava, pätevä henkilökunta ja läpinäkyvä hyllyjärjestelmä.
Tehokkuuteen ja organisointiin liittyvistä kysymyksistä keskustellaan erityisesti neljännessä laissa: ”Säästä lukijan aikaa”. Lukijoiden pitäisi pystyä etsimään mitä he haluavat ja tarvitsevat viipymättä. Tämän neljännen lain soveltaminen näkyy hakemistoissa, korttiluetteloissa ja bibliografioissa. Jopa se, miten kirjat on järjestetty, olivatpa ne aakkosjärjestyksessä, tyylilajia tai Deweyn desimaalijärjestelmää, heijastavat sitä, kuinka tärkeää kirjastojen on ”säästää lukijan aikaa”.
Ranganathanin viiden kirjastotielain viimeinen laki on, että “kirjasto on kasvava organismi”. Tässä laissa sana “kasvaa” tai “kasvu” ei ainoastaan viittaa kertyneiden kirjojen ja asiakirjojen määrään, vaan myös näiden resurssien uusimmuuteen. Tämä laki viittaa myös siihen, miten kirjastojärjestelmien pitäisi pystyä sopeutumaan muutoksiin, esimerkiksi silloin, kun digitaalisia ja online -resursseja on käytetty laajemmin.