Rakenteellinen kielioppi on tapa lähestyä kieliopin ja erityisesti syntaksin tutkimista analysoimalla lauseen sanojen välisiä suhteita. Siitä lähtien, kun konsepti esiteltiin ensimmäisen kerran 1900-luvun alussa ja puolivälissä, sillä on ollut erilaisia sovelluksia luokkahuoneessa ja kielellisessä tutkimuksessa. 20 -luvun loppuun mennessä se oli suurelta osin yhdistetty muutoskielioppiin tai imeytynyt siihen perus- ja keskiasteen koulutuksessa, mutta se on edelleen hyödyllinen työkalu kielitieteessä – kielen tieteellisessä tutkimuksessa.
Aina kun oppilaita opetetaan tunnistamaan lauseita, lausekkeita tai jopa puheen osia tai piirtämään lauseita, he oppivat rakenteellista kielioppia. Sitä ei kuitenkaan enää tyypillisesti käytetä Yhdysvalloissa ensisijaisena kieliopin opetusmenetelmänä, ja lausekaaviot ovat erityisesti jääneet suosimatta. 20. vuosisadan loppuun mennessä ja 21. vuosisadan alkuun mennessä useimmat luokkahuoneet Yhdysvalloissa yhdistävät strukturalistisen lähestymistavan muutoskielioppiin, jossa oppilaita pyydetään muuttamaan lauseen rakennetta. Esimerkiksi oppilaalle voidaan antaa lause ”Marialla oli pieni karitsa” ja häntä pyydettiin muuttamaan se kyllä-tai-ei-kysymykseksi: ”Onko Marialla pieni karitsa?” Lisäksi tällä ajanjaksolla opiskelu lisääntyi kieliopin rakenteellisten näkökohtien suhteen suhteessa koostumukseen eikä erillisenä tutkimuksena.
Vaikka pedagoginen käyttö vähenee, rakenteellinen kielioppi on jo pitkään ollut tärkeä lähestymistapa kielitieteen erikoisalalla, vaikka sen sovellukset ovat muuttuneet vuosien varrella. Toisin kuin aiemmat kieliopin opetus- ja tutkimusmenetelmät, etenkin ohjeellinen kielioppi, se keskittyy haavoittuviin väitteisiin, jotka voidaan todistaa tai todistaa tieteellisellä menetelmällä. Sellaisena se oli tärkeä vahvistettaessa kielitiedettä aidosti tieteenalaksi.
20 -luvun puolivälissä tätä lähestymistapaa kielioppiin sovellettiin usein kontrastianalyysiin, joka on kahden eri kielen kielioppirakenteiden vertailu. Tarkoituksena oli käyttää tätä tutkimusta toisen kielen hankkimisessa. Tutkijat olettivat, että yhtä kieltä puhuvilla olisi erityisiä vaikeuksia oppia uutta kieltä alueilla, joilla näiden kahden kielen rakenteet ovat poikkeuksellisen erilaisia. Tämä osoittautui kuitenkin paljon vähemmän totta kuin odotettiin, joten vastakkaisesta analyysistä luovuttiin suurelta osin.
21 -luvun alussa kielellisessä tutkimuksessa oletetaan usein rakenteellista kielioppia osana muita hankkeita. Kaikki kielellisen tutkimuksen alat, joihin liittyy syntaksia, hyödyntävät todennäköisesti rakenteellisten kielitieteilijöiden tekemää työtä. Esimerkiksi lauseiden käsittelyä tutkiva kielitieteilijä voi soveltaa strukturalistisia periaatteita eri lauseisiin askeleena kohti ymmärrystä siitä, miten yksilöt tulevat ymmärtämään niitä.