Yhteisillä maatalouskäytännöillä tarkoitetaan sekä toimintoja yksittäisillä tiloilla että politiikkaa, jonka viranomaiset asettavat asettamaan maatalousstandardit laajemmalle tasolle. Yksittäistilojen tasolla nykyaikaisen maatalouden yleisimmät maatalouskäytännöt koskevat maaperän muokkaamista, ravinteiden asianmukaista käyttöä, rikkakasvien ja hyönteisten torjuntaa sekä vesihuoltoa. Kansalliset ja kansainväliset maatalouspolitiikat, joita usein kutsutaan hyviksi maatalouskäytännöiksi, keskittyvät turvalliseen, kestävään elintarvikkeiden ja karjan kaupalliseen tuotantoon makrotasolla.
Yksittäisillä tiloilla maataloustoiminta alkaa maaperän viljelyllä siementen istuttamiseksi, kasvien ravinteiden lisäämisellä ja tuholaistorjuntamenetelmillä. Esimerkiksi ääriviivojen viljelyn ottaminen uudelleen käyttöön Yhdysvalloissa 1930 -luvulla johti satojen jyrkkään nousuun ja maaperän eroosion jyrkkään vähenemiseen. Nykyään yleisin muokkaustyyppi, ääriviivaviljely tarkoittaa yksinkertaisesti maan ääriviivojen mukaisten kynnysten muodostamista. Käytäntö juontaa juurensa roomalaiseen aikaan, mutta se korvattiin suoraaurauksella lähes 2,000 vuotta sen jälkeen, kun roomalaiset hyväksyivät sen.
Ravinteiden ja torjunta -aineiden kehitys on antanut viljelijöille työkaluja, jotka ovat sekä turvallisempia että tehokkaampia viljelykasvien kasvattamisessa ja suojelemisessa. Maaperän ravinteiden täydentäminen on yleinen maatalouskäytäntö, ja menetelmät vaihtelevat kemiallisista ravintoaineista orgaanisiin lisäravinteisiin. Sama koskee tuholaistorjuntaa, jossa kemiallisia käsittelyjä, orgaanisia yhdisteitä ja erityisiä kyntömenetelmiä voidaan käyttää rikkaruohojen tai hyönteisten aiheuttaman sadon menetyksen vähentämiseen.
Vesihuolto on päällekkäistä sekä yksittäisten maataloustoimien että kansallisten tai kansainvälisten politiikkojen kanssa. Useimmat maat ja kansainväliset ryhmät, kuten Yhdistyneet Kansakunnat, ovat ottaneet käyttöön hyviä maatalouskäytäntöjä (GAP). Nämä käytännöt asettavat standardit elintarviketuotannon kestävyydelle ja turvallisuudelle käsittelemällä maaperää, vettä, eläinten terveyttä ja kansanterveyttä koskevia kysymyksiä.
Veteen liittyviä hyviä maatalouskäytäntöjä ovat suojautuminen pohjavesilähteitä saastuttavilta epäpuhtauksilta, veden turvallinen siirtäminen lähteestä maaperään, tehokas sadetus tai kastelu ja veden säästäminen. Kuten yksittäisten maatilojen maaperäkäytännöissä, GAP -standardit keskittyvät eroosionhallintaan ja maan suojeluun. Standardit kattavat myös lannoitteiden ja torjunta -aineiden asianmukaisen käytön.
Kansallisen ja kansainvälisen politiikan tavoitteena on myös elintarvikkeiden turvallinen siirtäminen tilalta kuluttajalle. Tämän saavuttamiseksi useimmilla hyvillä maatalouskäytännöillä on laadunvalvonta- ja laadunvarmistusstandardit. Niitä on pidetty tarpeellisina maatalouden lisääntyvän globalisaation myötä. GAP-politiikassa otetaan huomioon myös karjan kaupallinen tuotanto maatalouskäytäntöjen joukossa ja asetetaan standardit kuluttajien turvallisuudelle ja eläinten hyvinvoinnille.