Magna Carta on englantilainen oikeudellinen asiakirja, joka on kirjoitettu vuonna 1215 ja jolla oli valtava vaikutus Englannin kehittyvään oikeusjärjestelmään. Koska Englannin oikeusjärjestelmää käyttivät mallina monet entiset siirtokunnat kehittäessään omia oikeusjärjestelmiään, Magna Carta vaikutti myös moniin muihin hallituksiin. Monet oikeushistorioitsijat uskovat, että se on yksi kaikkien aikojen tärkeimmistä asiakirjoista, ja useita kopioita siitä on esillä ympäri maailmaa kiinnostuneiden tutkittavaksi.
Asiakirjan oikea nimi on Magna Carta Libertatum, suuri vapauksien peruskirja, vaikka nimi lyhennetään yleensä Magna Cartaksi tai suureksi peruskirjaksi. Sitä voitaisiin pitää keskiaikaisen Englannin oikeustodistuksena, vaikka sitä ei pantu täytäntöön voimakkaasti useiden vuosisatojen ajan. Silti se loi ennakkotapauksen, joka muutti Englannin kasvot ikuisesti, koska kuninkaan perustaminen ei ollut lain yläpuolella.
Englannin kuningas Johannes allekirjoitti Magna Cartan kirkon ja hänen paroniensa suuren painostuksen jälkeen. Kuningas asui usein lain yläpuolella ja rikkoi sekä feodaalista että yleistä lakia, ja häntä kritisoitiin voimakkaasti ulkopolitiikastaan ja toimistaan Englannissa. Paronit kirkon tuella painostivat kuningas Johannesta laatimaan luettelon oikeuksistaan ja takaamaan, että nämä oikeudet pannaan täytäntöön. Paronit esittivät luonnoksen, ja joidenkin neuvottelujen jälkeen kuningas John laittoi sinettinsä Runnymeden peruskirjaan kesäkuussa 1215.
Monet perusoikeuskirjan oikeuksista ilmenivät itse asiassa vanhemmissa asiakirjoissa, kuten Henry I: n julkaisemassa vapauksien peruskirjassa. Muutokset Yhdysvaltain perustuslakiin. Näitä olivat oikeus habeas corpusiin, kirkon vapautta suojaava lauseke ja muut lausekkeet, joissa täsmennettiin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin säännöt.
Myöhemmin kuningas John luopui peruskirjasta ja käynnisti sodan, joka kesti hänen kuolemaansa vuonna 1216. Hänen poikansa Henrik III nousi valtaistuimelle ja julkaisi Magna Cartan uudelleen vuonna 1225, tosin eri versiossa. Asiakirjasta tehtiin useita luonnoksia, jotka vahvistivat sen roolia englantilaisessa yhteiskunnassa, kunnes Edward I julkaisi lopullisen version vuonna 1297. Kummallista kyllä, peruskirja näytti katoavan vasta lähes 200 vuotta myöhemmin, jolloin Elizabethanin aikakausi herätti uuden kiinnostuksen ja raivoissaan asiakirjan yli.