Ellet ole onnekas asuessasi osavaltiossa, jossa on suuri määrä vaalien ääniä, mahdollisuutesi tavata presidenttiehdokas henkilökohtaisesti vaalikampanjan aikana ovat erittäin harvinaisia. Monet poliittiset kampanjat käyttävät mieluummin joukkotiedotustekniikoita äänestyslistan tunnistamisen luomiseksi kuin aikaa vievää ja heikosti näkyvää henkilökohtaista esiintymistä. Ainoa mahdollisuus, jonka monien äänestäjien on tutkittava jokaista ehdokasta erikseen ja oppia näkemyksistään asioissa, on televisiokeskustelun kautta. Keskustelu poistaa monet kerrokset ehdokkaan ja äänestäjien välillä, jolloin ehdokkaat voivat näyttää retoriikan ja johtamistaitonsa.
Yksi tapa äänestää keskustelun avulla ehdokkaan valinnassa on arvioida kunkin ehdokkaan vastauksia. Toimittajista tai akateemisista johtajista koostuva paneeli saa yleensä esittää yksittäisille ehdokkaille erityisiä kysymyksiä maan tärkeistä kysymyksistä. Jos kysymys koskee esimerkiksi asevalvontalakeja, yksi ehdokas voi ilmoittaa kannattavansa käsiaseiden täydellistä kieltämistä. Toinen voi sanoa, ettei hän koskaan säätäisi lakeja, jotka rajoittavat yksityistä aseenomistusta. Kolmas ehdokas voisi sanoa kannattavansa tiettyjen aseiden kieltämistä, mutta ei muita. Näistä vastauksista yksittäiset äänestäjät voivat päättää, kenen ehdokkaan uskomukset vastaavat läheisimmin heidän omiaan.
Keskustelu voi tuoda esiin myös luonnekysymyksiä, joita ei näy mainoksissa tai julkisissa puheissa. Vuoden 1988 presidenttikeskustelun aikana demokraattiehdokkaalta Michael Dukakiselta kysyttiin, mitä hän tekisi, jos hänen vaimonsa raiskattaisiin ja murhattaisiin. Tämän kysymyksen oli tarkoitus herättää intohimoinen puolustus Dukakisin kannalta kuolemanrangaistusta vastaan. Sen sijaan Dukakis antoi tunteeton, tekninen vastaus, joka ei vastannut suoraan kysymykseen. Monet äänestäjät, jotka seurasivat keskustelua, hämmästyivät hänen tunteiden puutteestaan. Keskustelun aikana esitetty kiistanalainen kysymys voi herättää ehdokkailta tuntemattoman tunteen, joka voi osoittaa joko intohimoa työhön tai ei -toivottua tunteiden ilmaisua.
Keskustelu voi myös vaikuttaa äänestäjän mielipiteeseen ehdokkaiden kyvyn mukaan reagoida spontaanisti tai ylläpitää huumorintajua. Ehdokkaita valmennetaan usein siitä, kuinka vastata kysymykseen oikein tai näyttää kameralta luottavaiselta. He eivät voi ennakoida muiden ehdokkaiden huomautusta. Kun republikaanien varapresidenttiehdokas Dan Quayle vertasi saavutuksiaan nuorempana senaattorina presidentti John F. Kennedyn saavutuksiin, hänen demokraattinen vastustajansa Lloyd Bentsen vastusti tuhoisalla huomautuksella. Bentsen muistutti Quaylea, että hän oli työskennellyt henkilökohtaisesti Kennedyn kanssa ja hänen mielestään Quayle ei ollut Jack Kennedy. Jotkut äänestäjät pitivät Quaylen kyvyttömyyttä vastata vuorostaan kokemuksen puutteena.
Yksi keskustelu ei ehkä riitä vaikuttamaan jokaisen äänestäjän mielipiteeseen, mutta se antaa usein päättämättömille äänestäjille enemmän kriteerejä, joiden perusteella he voivat äänestää. Jotkut sanovat, että kuuluisa Nixon-Kennedyn keskustelu vuonna 1960 kannusti päättämättömiä äänestäjiä nojautumaan kiillotettuun Kennedyn suuntaan ja pois kauhistuttavan näköiseltä Nixonilta. Keskustelun sisältöä arvioineet ammattilaiset viittaavat siihen, että Nixon voitti itse asiassa enemmän argumentteja, mutta katsojat pitivät kameravalmiita Kennedyä enemmän presidenttinä. Tämä televisiokeskustelu sai poliittiset ehdokkaat ja heidän kampanjajohtajansa keskittymään enemmän ulkonäköön ja suoritukseen, ei välttämättä vastaustensa oikeellisuuteen.