Yhdysvaltain perustuslain muuttamisprosessi on keino, jolla ihmiset voivat muuttaa hallituksensa peruskirjaa. Itse prosessi on kuvattu V artiklassa, ja se vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta. Perustuslain hyväksymisen jälkeen sitä on kuitenkin muutettu vain 27 kertaa. Kun ajatellaan, että kymmenen ensimmäistä tarkistusta tehtiin joukko -oikeuksina, tämä tarkoittaa, että perustuslakia on todella muutettu onnistuneesti vain 10 kertaa, vaikka tuhansia muutoksia on ehdotettu.
Perustuslain V artiklassa esitetään muutosprosessi 143 sanalla, kaikki yhdellä virkkeellä. Muutosta voi ehdottaa kumpi tahansa kongressin edustajainhuone. Jos se ohittaa molemmat talot kahden kolmasosan enemmistöllä, se annetaan valtioille ratifioitavaksi. Kongressi voi määrätä, että osavaltion lainsäätäjät äänestävät muutoksesta, tai se voi määrätä heidät järjestämään kansankonventteja ratifiointia varten. Jos kolme neljäsosaa valtioista ratifioi muutoksen, se tulee voimaan ja siitä tulee olennainen osa perustuslakia.
Vaihtoehtoinen prosessi on myös säädetty V artiklassa, joka edellyttää, että kongressi kutsuu kokouksen harkitsemaan muutoksia kahden kolmasosan osavaltioiden lainsäätäjien hakemuksesta. Sellaisen yleissopimuksen tekemät muutokset saatettaisiin sitten valtioille ratifioitavaksi aivan kuin ne olisivat itse kongressin laatimat. Kongressin ehdottamien tapaan, jos kolme neljäsosaa valtioista ratifioi ne, niistä tulee osa perustuslakia.
Kun perustuslakia ehdotettiin ja siitä keskusteltiin, yksi yleisistä huolenaiheista oli se, että se koskee hallituksen ja sen sivuliikkeiden valtaa ja auktoriteettia, mutta ei juurikaan ilmaissut tai puolustanut ihmisten oikeuksia. Tuolloin asiakirja oli jokaisen valtion harkittavana ratifioimiseksi, ja päätettiin, että sen muuttaminen prosessin aikana mutaisi vesiä. Sen sijaan ehdotettiin, että valtiot ratifioivat sen kirjallisena ja sallivat muuttaa ihmisten oikeuksia määrittäviä ja puolustavia muutoksia niihin.
Kun Rhode Islandista tuli 13. osavaltio, joka ratifioi uuden perustuslain, James Madison ehdotti 12 muutossarjaa. Yksi, jossa vahvistettiin kaava edustuksen jakamiseksi parlamentissa, ei koskaan ratifioitu. Toinen, joka rajoitti kongressin mahdollisuutta myöntää itselleen palkankorotusta, ratifioitiin vuonna 1992, yli 200 vuotta sen jälkeen, kun se lähetettiin valtioille ratifioitavaksi. Muut 10 tarkistusta ratifioitiin joulukuussa 1791, ja ne tunnettiin yhdessä nimellä Bill of Rights.
Yhdestoista ja kahdestoista tarkistuksessa käsiteltiin ajankohtaisia kysymyksiä, jotka koskivat valtioiden itsemääräämisoikeutta ja varapresidentin valintaa, minkä jälkeen muutoksia ei hyväksytty vasta heti sisällissodan jälkeen. Tämä ei ole välttämättä todistus perustuslain täydellisyydestä, mutta sen muuttamisen vaikeudesta. Itse asiassa tämä on sitä, mitä kehystäjät tarkoittivat – maan perustuslaki, heidän perustelunsa, ei saisi muuttua minkään sellaisen ryhmän ohimenevän oivalluksen vuoksi, joka onnistui saamaan kansan kannatusta näkemyksilleen. Tästä syystä mahdolliset muutokset on esitettävä kaikkien osavaltioiden lainsäätäjien harkittavaksi, ja niiden on hyväksyttävä kolme neljäsosaa tai yhteensä 11 valtiota ratifioitavaksi.
Yksi muutosprosessin mielenkiintoisista asioista on se, että se koskee vain kansallisen hallituksen ja osavaltioiden lainsäätäjiä. Presidentillä, osavaltioiden kuvernööreillä eikä oikeuslaitoksella ei ole mitään tekemistä prosessin kanssa. Tämä on sopusoinnussa tekijöiden toiveiden kanssa. Aivan kuten itse perustuslain perusti ”me ihmiset”, niin kaikki muutokset voivat tehdä vain samat ihmiset ilman ohjausta tai muiden hallitusten väliintuloa.