12. kesäkuuta 1701 Englannin parlamentti alkoi säännellä Ison -Britannian valtaistuimen seuraamista. Tätä on usein kutsuttu siirtokuntalakiksi tai 1701. siirtokuntalakiksi. Sitä laajennettiin koskemaan myös Skotlantia unionin sopimuksen kautta.
Sovittelulain alkuperä on erittäin mielenkiintoinen. Ennen sen luomista Englannin valtaistuinta sääti vuoden 1689 Bill of Rights. Oikeuslain mukaan Jaakko II- roomalaiskatolinen- katsottiin luopuvan valtaistuimesta, kun hän vetäytyi Ranskaan loistavan vallankumouksen aikana. James II: lla oli paljon kannattajia, vaikka hän oli maanpaossa. Niinpä parlamentti päätti, että on tärkeää asettaa suoraan säännöt siitä, kuka voi hallita Englannin valtaistuimelta.
James II: n lennon seurauksena hänen tyttärensä Maria II ja hänen miehensä William III hallitsivat Englantia. Bill of Rights ilmoitti selvästi, että valtaistuin menestyy Williamin ja Marian lapsille, sitten Marian sisarelle Anneille ja hänen jälkeläisilleen ja sitten kaikille William III: n lapsille, jos hän menisi uudelleen naimisiin ja saisi lapsia. Kuten kävi ilmi, Maria II kuoli ilman lapsia ja William III ei mennyt uudelleen naimisiin. Sitten Annen ainoa lapsi kuoli ja päätettiin, että hänellä ei todennäköisesti olisi muita lapsia.
Näin ollen tarvittiin uusi laki sen varmistamiseksi, että valtaistuimella protestantit hallitsevat edelleen Annen jälkeen. Siten sovintolaki hyväksyttiin kuninkaan hyväksymällä vuonna 1701. Päätettiin, että kruunu siirtyy Hannoverin Sofialle – Jaakob I: n tyttärelle. Siinä todettiin myös, että se jatkuu hänen perillisilleen, jos he ovat protestantteja . Suurin huolenaihe oli, että Jaakob II, hänen poikansa James Francis Edward tai hänen tyttärensä Louisa Maria Teresa Stuart tai katolinen yrittäisivät ottaa valtaistuimen haltuunsa.
Sovittelulaki ei ainoastaan säätänyt valtaistuimen peräkkäisyyttä, vaan se kattoi myös muut keskeiset säännökset. Siinä sanottiin suoraan, että kaikkien tulevien seuraajien on oltava osa Englannin kirkkoa – roomalaiskatolista estettiin häpeämättömästi tulemasta seuraajaksi. Lisäksi se määräsi, että jos seuraaja ei ole kotoisin Englannista, Englannin ei tarvitse puolustaa alueita, jotka eivät ole Englannin vallan alaisia, kuten Hannoveria. Se totesi myös, että molemmat parlamentin huoneet voivat tuomita tuomarit. Lopuksi se määräsi, että hallitseva hallitsija ei voinut antaa anteeksi mitään syytteitä.