Valtioiden välinen pankkitoiminta on paikka, jossa yhdessä Yhdysvaltain osavaltiossa sijaitseva pankki harjoittaa liiketoimintaa yhdessä tai useammassa muussa osavaltiossa. Historiallisesti valtioiden välinen pankkitoiminta oli äärimmäisen rajoitettu lainsäädännöllä. Nämä rajoitukset ovat vähitellen lieventyneet ajan myötä.
Alun perin sekä osavaltioiden että liittovaltion lait tekivät käytännössä mahdottomaksi pankkien toiminnan useammassa kuin yhdessä osavaltiossa. Liittovaltion tasolla tämä johtui kiistoista siitä, missä Yhdysvaltain keskuspankin, joka hoiti kansallista taloutta, pitäisi sijaita. Osavaltioiden tasolla lakeja suunniteltiin usein suojelemaan paikallisia pankkeja suurempien tai näkyvämpien osavaltioiden suurten pankkien kilpailulta. Vuonna 1956 Yhdysvaltain kongressi vahvisti sääntöjä Bank Holding Company Actilla, joka käytännössä kielsi pankkeja ottamasta toisen valtion osavaltion pankkia.
Ensimmäinen vakava puhe rajoitusten lieventämisestä tuli 1980 -luvun alussa. Tähän mennessä Yhdysvalloissa oli 15,000 XNUMX pankkia – enemmän kuin muu maailma yhteensä. Liittovaltion ehdotuksia pankkien toiminnan sallimiseksi kotivaltioidensa ulkopuolella tehtiin ensin presidentti Jimmy Carterin alaisuudessa, mutta ne eivät toteutuneet, vaikka ne sopivat epäilemättä presidentti Ronald Reaganin myöhemmän hallinnon talouspolitiikkaan.
Sen sijaan ensimmäiset suuret muutokset tapahtuivat 1980-luvun puolivälissä osavaltioittain. Kuuden Uuden-Englannin osavaltion hallitukset sopivat vastavuoroisesta rentoutumisesta, mikä tarkoittaa, että mikä tahansa New England-pohjainen pankki voisi toimia missä tahansa Uuden-Englannin osavaltiossa. Maan kaakkois-, keskilännen- ja länsiosavaltiot pääsivät samanlaisiin alueellisiin järjestelyihin.
Koska nämä alueelliset sopimukset johtivat pankkien laajentumiseen, yksittäiset valtiot alkoivat sallia pankkien sulautua muihin pankkeihin missä tahansa maassa. Yleensä tämä tapahtui uusien valtion lakien kautta, jotka sisälsivät päivämäärän, jonka jälkeen sulautumiset tulivat laillisiksi. Tätä päivämäärää kutsuttiin usein “kansalliseksi laukaisijaksi”.
Lopulta valtioiden välinen pankkitoiminta oli tullut niin yleiseksi, että kansalliset poliitikot suostuivat muuttamaan liittovaltion lakia. Vuoden 1994 Riegle-Nealin valtioiden välinen pankki- ja haarautumislaki antoi pankeille mahdollisuuden laajentua valtakunnallisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että pankki voi ottaa haltuunsa toisen pankin missä tahansa osavaltiossa aiemmista osavaltion laeista riippumatta. Laki mahdollisti myös valtioiden välisen haarautumisen, jossa pankit voivat avata sivukonttoreita missä tahansa tilassa. Pankit eivät kuitenkaan voi perustaa sivukonttoreita kansallisesti, vaan niiden on otettava haltuunsa toinen pankki kussakin osavaltiossa, jossa se haluaa olla sivuliikkeitä.